huomenta! Vielä yksi yö gynelle ja mahdollisesti ultraan, jossa saattaisi jotain selvitä! Ehkä, mahdollisesti. Tänään on muuten mun synttärit, yksi ennen maagista kolmenkympin rajaa.. Tiedän kyllä mikä olisi paras synttärilahja minkä voisin saada huomenna gyneltä, mutta eihän se homma mene tilauksesta. Joten nautin nyt tästä päivästä ja ihanasta miehestä, joka raukka toi aamiaisen sänkyyn ja arvatkaa kuka ykäsi!? No sellainen kuivaoksennus vaan että kakostelen vedet silmissä kun haistoin leivän.. Mutta ei voi kun nauraa! Enkä voinut syödä mitään, paitsi lusikallisen jogurttia..
Eilen päätin että nyt en jaksa enää surkutella. Ensin mä tulin töistä kotiin ja hautauduin peiton alle kun selkää särki ja pelkäsin että se on nyt viimeistään sen keskenmenon merkki, vaikka mun selkä kyllä välillä reistailee (etenkin nyt näiden jumalattomien tissien painosta kun kapea selkäraukka) . Sitten illalla lähdettiin katsomaan fudismatsia kavereiden kanssa ja kesken matsin (lopputuloksesta huolimatta) tuli sellainen olo että ei piru, en anna nyt masennukselle valtaa. Että odotan ensin mitä tuleman pitää. En toivo liikoja, mutta en nyt koko ajan itkeskele ja huolehdi. Ei tämä näinkään voi mennä että suren etukäteen. En tiedä kauan tämä ns päätös pitää ja tottakai minulla on mahassa jännitysklöntti koko ajan siitä huomisesta, mutta nyt juuri tuntuu hyvälle. En mä tiedä.. siis eihän tähän oloon voi luottaa, kun se koko ajan muuttuu, mutta nyt mulla on sellainen olo että se sintti on vielä sielä.. Ainakin toistaiseksi.. Mä tiedän sen!(äläinnostuäläinnostuäläinnostuäläinnostuäläinnostu, sanoo pää).
P.s) Katsoin kävijät googlen trackerilla ja mulla oli 34 lukijaa. Hassua. Kiva ollut kuulla kannustavia kommentteja ja lukea muiden blogeja joilla vauvayritys päällä. Laittakaa ihmeessä jos teillä on samanlaisia kokemuksia, se jotenkin helpottaa..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Paljon onnea gynelle. Kyllä täällä jännitetään hengessä mukana!
No jätänpä kommentin, kerta sellaisia toivoit.
Sattumalta löysin blogisi, ja olen seurannut tätä "houreista odotustasi". Oma tarinani on, että alkukesästä tulin raskaaksi, ja hetken olin maailman onnellisin nainen. Sitten kesälomalla, kesken reissun alkoi vuoto, ja keskenmeno oli todellisuutta. Kaikki kävi niin nopeasti, silloinen raskautuminen (ensimmäisestä yrityskierrosta), ilo raskaudesta ja sitten matto tempaistiin jalkojen alta. En osannut oikein reagoida mihinkään mitenkään. HUS:iltakin kun sain kotiin selonteon tapahtuneesta kirjallisena (kävin siis varmistusultrassa KM:n jälkeen), luki että "asiallinen suhtautuminen". Olin siis täysin vailla tunteita tuolloin, suljin itseni tapahtumien ulkopuolelle. Jotenkin kuvittelin, että raskautuisin pian uudelleen.
No, nyt mennään pian joulussa, enkä ole raskaana yrittämisestä huolimatta. Syksy on ollut rankka. Toisaalta sitä yrittää vakuutella itselleen, että varmasti onnistuu, varmasti onnistumme kun kerran jo olin raskaana, mutta sitten alkaa se epätoivo: mitä jos sama toistuu? Mitä jos en onnistu tulemaan raskaaksi? Miten minä jaksan, miten me jaksamme? Syksyn kahlasin melkoisessa suossa, millään ei ollut mitään merkitystä. Olin niin pettynyt kaikkeen, enkä pysty edelleenkään kohtaamaan raskaana olevia ystäviä tai perheellisiä ystäviä. Olen sulkeutunut, ja se ei todellakaan ole tapaistani. Jotenkin sitä on menettänyt otteensa itseensä, elämäänsä. Kaikki päämäärät, mitä sitä ennen oli, ovat vailla merkitystä. Ja vihaan toisaalta itseäni, etten osaa nauttia muuten onnellisesta elämästäni ja liitostani, sillä koen niin voimakkaaksi kaipuuta uuteen raskauteen, lapseen ja toisaalta, että annan tämän rajoittaa ystävyyssuhteitani ja elämääni yleensä näin kovin paljon.
No, jopas innostuin purkamaan. Mutta toivon todella, että olette saaneet hyviä uutisia gyneltä. Voimia teille molemmille, vaikutatte molemmat rakastettavilta ihmisiltä, joille ei voi kuin toivoa hyvää.
Kiitos tarinastasi hala, olen pahoillani... Blogin kirjoittaja (suloinen vaimoni) on tien päällä vielä vähän aikaa eikä pääse vastailemaan.
Yritä jaksaa!!
moi hala,
olipa tosi surullista lukea postisi. Tunnistin kyllä omia tuntemuksiani ajatuksistasi. Kun eräs meille läheinen ihminen sai vauvan kuukausi keskenmenoni jälkeen, sen sijaan että olisin iloinnut, itkin katkerasti sängyssä enkä sairaalassa voinut pidellä lasta kun kyynelet vaan työntyivät silmiin. Yritin kovasti iloita heidän onnestaan, mutta koko ajan päässä takoi että miksi meille ei käynyt noin hyvin, miksi miksi.. Vaikka kellekään muullekaan ei tällaista kokemusta toivo :/
On se niinkin, että ihminen joka ei ole koskaan keskenmenoa kokenut, ei tiedä miltä se tuntuu. Rakkaat hyvää tarkoittavat ystävät yrittävät lohduttaa, mutta onnistuvat välillä kommenteillaan pahoittamaan mielen tahtomattaan. Sen jälkeen tuntuu vaikealta tukeutua heihin..
Uskon vahvasti että sulle koittaa vielä se "valoisa" aika. Olipa se sitten uuden raskauden muodossa tai siten että aika tekee tehtävänsä tai jotakin..
Itse yritän vähän väkisin ajatella nyt positiivisesti, joskus tuntuu että se onnistuukin, mutta en tiedä miten sitten jos tämäkin menee kesken.
Toivotan sulle hala tosi paljon voimia!! Ja kirjoittele kommentteja kun siltä tuntuu..
Lähetä kommentti