Ikäviä muistoja

Kävin tänään naistenklinikalla papa-kokeessa, koska se on ollut huonolaatuinen ja jouduin asiasta aiemmin toimenpiteeseen. Paikka on sama, jossa satuin olemaan kyseisen asian takia puolisen vuotta sitten, jolloin sain keskenmenon yllättäen. Tavallaan oli hyvä päästä heti diagnosoitavaksi, mutta paikasta on kamalat muistot.. Tuli todella tunneherkkä olo kun kävelin pitkin käytävää ja kävin samassa vessassa, jossa aikasemmin verenvuotoni alkoi. Mua kävi ihan typerästi itkettämään.. oli kerrassaan surkea olo, teki mieli parkua ääneen. Tuli vaan niin elävästi mieleen se pettymys ja suru kun tajusin että raskaus menee kesken. Se epätoivoinen fiilis, se tuska kun piti soittaa asiasta miehelle.

Olen tässä ajan mittaan psyykannut itseäni ajattelemaan, että tällä kertaa osaan varautua keskenmenoon. Jos raskaustesti näyttäisi plussaa, en suinkaan ottaisi sitä varmana asiana tai riemuitsisi liikaa, vaan odottaisin kolme kuukautta ja sitten vasta..jos silloinkaan. Inhoan sitä!Inhoan etten saisi innostua plussatestistä. Tuntuu niin epäreilulta että se ilo ja innostus ja riemu on viety multa ja mieheltä pois ikiajoiksi. Ikinä ei enää tule hetkeä, että voin katsoa positiivista raskaustestiä ensikertalaisena, ilman tätä jäytävää pelkoa. En kestä, että mun pitää pelätä ja pelätä ja taas kerran pelätä että mahdollinen alkava raskauteni keskeytyy jälleen. Se on niin ahterista. Olen huijannut itseäni koko ajan, että keskenmenolla ei ole mitään merkitystä tämän hetken tilanteeseen. Tottakai sillä on. Voi saamari, turha tässä on itseään huijata. Ei se asia ikinä tule kokonaan muistoista häipymään.

No, ei auta kuin uskoa ja toivoa että kun/jos vielä raskaaksi tulen, niin osaan ajatella asiaa, en mä tiedä, jotenkin järkevästi. Tässä on vaan se ongelma, että tunneihmisenä sellainen asia kuin raskaus on vaikea ottaa kylmänrauhallisesti, katsotaan nyt -asenteella. Etenkin kun raskaushormonit nostelevat päätään ja pistävät kenen tahansa, saati sitten muutenkin herkän tytön pään ihan pyörälle. Mutta tolkutan itselleni, että positiivinen raskaustesti on vasta ensimmäinen, pienenpieni askel raskaustaipaleella. Se ei ole vauva. Se on merkki siitä, että siittiöpahainen on kiinnittynyt ainakin hetkeksi munasoluun ja niin edelleen. Se mitä siitä edespäin tapahtuu on vielä auki.

Tässä käynee niin, että uskon vauvan todeksi vasta kun se toivottavasti alapäästäni kätilön käsivarsille putkahtaa ja rääkäisee ekan kerran.

No mutta, tulisi nyt silti se positiivinen raskaustesti näin ensi alkuun...

Hedelmälliset hetket

huh huh (pyyhkii hikeä otsaltaan), hedelmällinen viikko on nyt ohitse..

Oli se aika hauskaa... Pakko myöntää että loppuviikosta alkoi paikat olla jo aika hellinä, ei olisi pystynyt jatkamaan samaan tahtiin, hahah! Mutta on se niinkin, että mitä enemmän seksiä harrastaa, sitä enemmän sitä tekee mieli ja lopulta ei muu päässä pyörikään. Pitäisi muistaa se myös keskellä työstressiä ja kaamosväsymystä.. Sitä ei onneksi toteutunut mitä pelkäsin, että tuleeko kauheat suorituspaineet kun ajattelee että huh, tässä sitä nyt pistetään lasta alulle. Nuo ajatukset eivät oikein kuulu siihen hetkeen.. Vaikka kieltämättä heti sen jälkeen oli olo että nostetaanpa jalat ylös. Niin omituista.

Hauskaa oli myös se, että piti nähdä kaveria perjantaina, mutta en tiennyt miten olisin saanut kierreltyä ja kaarreltua, että hän tulisi vasta myöhemmin kylään. En mä voinut sanoa, että hei ootatko vähän ennenkuin tulet, mulla on ovulaatio huomenna joten pitäisi hoitaa hommat alta pois. Vitsit olisin halunnut nähdä U:n ilmeen jos olisin sanonut noin. Sinkkutyttö ei varmaan paljoa ovulaatiotaan mieti... No, asia hoitui.

Mutta nyt EN AIO HANKKIA ITSELLENI PSYKOSOMAATTISIA OIREITA, vaan pidän järjen kädessä ja raskaustestit apteekin hyllyllä. Ihan varmasti.

Kolmekymppiset

tervehdys,

luin jostain, että tyttösiittiöt ovat hitaampia ja selviävät pidempään ja poikasiittiöt ovat nopeampia, mutta kuolevatkin pikemmin. Onkahan joku näiden tietojen valossa yrittänyt äheltää joko poikaa, tai tyttöä?! Ken tietää.

Laskeskelin tässä, että JOS (erittäin epätodennäköistä, tiedetään) nalli napsahtaisi jo ekalla yrityskerralla, olisin kahdeksannella kuulla kun meillä piti olla kavereiden kanssa yhteinen kolmekymppismatka ulkomaille. Toisin sanoen kaikki muut menisivät ja mä jäisin mahani kanssa soittelemaan perään, kuten Phoebe silloin kun muut pääsivät Lontooseen Rossin häihin...
Joo ei kauhean oleellinen "huoli" todellakaan, tulipahan vain eilen nukkumaan käydessä mieleen. Mies kyllä nauroi taas mun ajatuksille ja lupasi että hän ei lähde vaan jää mun ja mahani seuraksi jos näin kävisi :)

Ystäväni joka tietää (ainoana) näistä lapsentekopuuhista kommentoi, että välillä voisi olla hyvä ajatella jotain muutakin. Aika kun kulkee niin kovin hitaasti kun odottaa jotain... mutta niinhän mä ajattelenkin! Mutta kyllä asia silti päässä pyörii, ei sille voi mitään.

Tänä aamuna töihin lähtiessä ohi käveli nainen, joka työnsi rattaissaan pientä lastaan. Hän pelleili antamalla rattaille kovan vauhdin ja lapsi kikakatti riemuissaan. Olisitte nähneet mun miehen ilmeen! Se oli kuin jostain Disneyn elokuvasta. Mies katsoi lasta pää kallellaan, haaveksivan näköisenä puolikas hymy huulillaan. Ei helkutti, en voinut mitään kuin nauraa ääneen, vaikka oli se aika suloista..

Kohti O:ta

Maanantaita taas! Kylläpä väsyttää. Kahvi jäähtyy tuohon hehtaarikokoiseen kuppiin, mutta en jaksa nousta ahteriltani sen vertaa että hakisin tuoretta tilalle.

Tunnustus. Nyt mennään asioiden edelle, hypäten käytännössä vähintään 10kk eteenpäin tai varmasti enemmänkin, mutta mä olen tehnyt vähän nimilistaa... Ihan huvikseen vaan. Perjantaina sitten reissun päällä ollessamme uskaltauduin näyttämään sitä miehelle. Joistakin nimistä oltiin keskusteltu aiemmin, mutta osa oli ihan uusia. Mies tykkäsi ja innostui melkein kaikista, paitsi kahdesta, ehdotuksesta. Hauskaa!!! :) Erään pojan nimen hän hylkäsi, koska se muistutti miestä viiksekkäästä työkaveristaan. Sille ajatukselle oli pakko vähän hihitellä, joo ei tuota.

Mua nolottaa kirjoitella töissä blogia. Siis nyt ei ole niin kiire, että "varastaisin työnantajani aikaa" (eikö tuota ilmaisua aina käytetä kaikista nettisurffareista), koska odottelen muutamaa päätöstä joka vaikuttaa projekteihini, mutta se jos joku näkee. Mä jopa liimasin keltaisen tarralapun tuohon monitorin yläosaan jos se peittäisi tämän otsikon, hahahah. Ehkä mun pitäisi vaihtaa tämän blogin otsikoksi PUOLIVUOTISSUUNNITELMA tai jotain.

Ylihuomenna on ensimmäinen mahdollinen ovulaatiopäivä. Tai siis hedelmällisen ajan alku tai jotain sellaista. Joten olen sopinut treffejä kavereiden kanssa tänään ja huomenna, koska loppuviikko on varattu tärkeille puuhille.. Ajattelin aina, että seksin harrastaminen sopimuksesta, siis kalenterista katsoen, ei ole kauhean seksikästä, mutta pakko tunnustaa että nyt tekee mieli. En malta odottaa :) Ehkä pitää pantata pari päivää, että sitten jaksaa. ..

Ei hitto, nyt mua vasta naurattaakin nämä mun jutut. Parasta avata excel-taulukko ja unohtaa hetkeksi tämä.

Hämmentynyttä ajatusmyrskyä

Työpisteellä taas. Eilen sattui huvittava (tai oikeastaan vähemmän huvittava) juttu. Varmaan aika pian blogini aloittamisesta, tuohon viereen tuli notkumaan miespuolinen työtuttavuus. Hän näytti väsyneeltä, mustat pussit silmien alla ja kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta. Kertoi että edellisyö oli ollut kamala, hänen vuoden vanha lapsensa oli herännyt tunnin välein ja huutanut. Aamuyön hän oli valvonut kokonaan. Lopuksi mies antoi vinkin, ihan kuin olisi lukenut ajatukseni: "Mieti ennen kuin teet lapsia, oikeasti odota niin kauan kunnes et voi enää millään vastustaa biologisen kellon tikitystä! Kun saat lapsia, elämä on ohitse!! Jos miehesi haluaa tehdä jo nyt lapsia, käske hänen synnyttää ne!"

Mä tuijotin työkaveria kalpeana ja hänen lähdettyään näpytin sähköpostin miehelle. Mies kommentoi: " Oh fuck. Ollaankohan tässä tekemässä töllön työ"

Illalla sitten korkattiin punkkupullo (jes, vielä saa punkkua, nautin joka siemauksesta) ruoan kanssa ja puhuttiin, taas kerran, tästä aiheesta. Ihanaa, sain vatvoa rauhassa mua askarruttavia seikkoja.. kuten uutta keskenmenoa, suhteen muuttumista, jos lapsi olisikin sairas, työtilannetta jne. (tiedän, osaan olla välillä oikea huolikimppu) Mies sanoi hyvin, että jos emme voi saada lapsia jostain syystä, ja elämme loppuelämämme kaksin, hän tietää että pystymme olemaan onnellisia ja selviämme siitä. Mut siitä hän ei selviäisi, että jätämme yritämättä vain erilaisten pelkojemme takia. Naulan kantaan.

Eli rohkeasti kohti ensi viikon ovulaatioaikaa?!

Ovulaatiolaskin ja muita omituisuuksia..

Kai se on nyt sitten uskottava todeksi. Mä olen vihdoin ja viimein siinä pisteessä elämässäni, että lapsen saaminen kiinnostaa ja innostaa mua niin paljon, että luen asiaan liittyviä keskustelupalstoja.. Ja laskin oman ovulaatiopäiväni laskurilla. Vieläpä töissä. Jos joku näki, niin nyt kyllä nolottaa. En varmaan ole paalupaikoilla siinä tapauksessa kun ylennyksiä jaetaan, hahah.

Toisaalta olen jo nähnyt miten merkitseviä katseita mun keskivartaloon välillä luodaan etenkin juoruintoisten naispuolisten työtuttavien keskuudessa.. häistä on sopivasti vuosi ja ikähaarukka on oikea.. vaikka toistaiseksi ainoa mikä mun vatsaani on mahdollisesti paisuttanut on viikonloppuna nautittu olut (tai useampikin) . Takana on kyllä keskenmeno, surullinen juttu mistä olen jo toiseen blogiini vuodattanut ja sitä en haluaisi juurikaan miettiä. Vaikka mielessähän se on, kun näistä asioista kerran puhutaan.

Joka tapauksessa ihan hurjalta ajatukselta tuntuu, että meillä voisi olla vauva... ei hitsi, olis se aika ihanaa. Ja jännittävää ja helvetin pelottavaa suoraan sanottuna. No mut ensiksi niihin lapsentekohommiin:) En aio mitään kuumeita mittailla tms, mutta kyllä mä tarkistin otolliset päivät..

Ajattelin siis raapustaa ajatuksia tästä elämänvaiheesta blogiin. Lähinnä itselle muistiin, mutta tietysti hauskaa jos joku muu käy läpi samanlaisia mietteitä. Itse olen selannut mielenkiinnolla aiheeseen liittyviä blogeja. Tuntuu ettei juuri nyt päähän muuta mahdukaan, mutta kyllä se tästä. Nyt töihin, hus.