Hiljaista odotusta

Laiska sunnuntai.. Ei juurikaan päivitettävää. Eilen shoppausreissulla tuntui valuvan jotain housuun ja olin tietenkin paniikissa koko kotimatkan. WC-reissu kuitenkin paljasti että kyseessä oli normaali valkovuoto. Repesin muuten kun reissussa ollessani kerroin puhelimessa miehelle säikähtäneeni lentokoneessa että jotain tulee housuun ja hän valisti minua asiallisella äänellä että "näillä raskausviikoilla valkovuodon lisääntyminen on tavallista". Siis mitä?! Mitä valistusoppaita se on lukenut mun selän takana? Ei voinut kuin nauraa ääneen, aika lutuistahan se oli. Mutta keskustella mun eritteistä.. no on kai tähän menessä kummempaankin touhuun päädytty.

Vatsaa juilii menkkamaisesti edelleen säännöllisin väliajoin. Yöllä heräsin ja pieni kipu pelotti, ei auttanut kuin maata hereillä ja yrittää rauhoittaa mieltä. Voin kertoa että on helkutin vaikeaa pitää koko ajan sekä toivoa yllä, että valmistautua pahimpaan. Siis miten muka voi samaan aikaan toivoa niin maan pirusti ja samaan aikaan olla valmis ottamaan vastaan huonot uutiset?

Ajattelin että sitten kun/jos joskus maailmassa kolme raskauskuukautta olisi ohitse ja ultrassa paljastuisi että kaikki olisi hyvin, voisi lopettaa hetkeksi superstressaamisen. Pah! Rakas ystäväni paljasti, että siitä kaikki vasta alkaa. Raskausajan sitä stressaa koko ajan onko kaikki hyvin, miten synnytys menee jne. Sitten sitä stressaa että kehittyykö kaikki normaalisti, onko vauvalla kaikki ok.. sen jälkeen sitä pelkääkin koko loppuelämän että lapselle tapahtuu jotakin. Että se on yhtä huolehtimista tästä eteenpäin! Hahahah, niin kai se menee. 

Nyt on kahdeksan yötä ultraan. Ja sen kahdeksan yötä aion keskittää ajatuksia muuhunkin, kuten parisuhteen ylläpitoon ja joululahjoihin ja ihan mihin vaan mikä vie ajatukset muualle. Muistutan itseäni säännöllisesti, että ei saa hätäillä, hyvä tässä on nyt näin kaksinkin olla. Päivä kerrallaan.